keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Sisäilmaongelmia


Suomalainen rakennustaito oli kerran maailman huippua. Se kuitenkin tuhottiin kahdessa aallossa.

Ensimmäisessä aalto oli 60-70-lukujen elementti-innostus. Ideologia jyräsi käsityötaidon. Nopeat ja halvat betonielementit rakensivat kaupungistuvan Suomen. Toinen aalto oli 1990-luvun lama. Vanhan polven rakentajat heitettiin eläkeputkeen, ja tilalle saatiin kilpailutuksen kautta kerätty alihankkijaketju. Vastuuta lopputuloksesta ei ollut kellään. Vanhan polven duunarien ammattiylpeys vaihtui keikkatyöläisiin, kireisiin aikatauluihin ja alhaistakin alemmas kikkailtuun hankintahintaan. Ideologian ja pikavoittojen vuoksi rakennusalalta tuhottiin valtava määrä vuosisatoja kertynyttä hiljaista tietoa. Laskua maksamme nyt. Sisäilmaongelmista johtuvat sairaudet ovat kansantauti. Maa on täynnä huonosti rakennettuja (tai korjattuja) taloja, joiden purkaminen saattaa tulla kunnostamista halvemmaksi. Suomalaisten kaupunkikeskustojen estetiikka on suoraan Danten helvetin alimmilta kehiltä. Mutta halvalla on saatu, joten ei parane valittaa. Eihän?

Rakennustaidon alennustila toimikoon allegoriana siitä, mitä suomalaiselle  sivistykselle tapahtuu juuri nyt.

Vanhat rakenteet heitetään romukoppaan, tilalle  saadaan asiantuntemattomien helppoheikkien virtaviivaisia ratkaisuja. Nopeammin, tehokkaammin, huipummin, huutavat poliitikot. Huomaako kukaan, kuinka kalliiksi säästäminen tulee?

Sivistyksen ylläpitäminen vaatii tiettyjä rakenteita. Niiden hajottaminen tuhoaa valtavan määrän hiljaista tietoa, jota ei takaisin saa. Samanlaiset ideologiset syyt – kuvitelma tehokkuudesta ja nykyaikaisuudesta – ovat jyräämässä suomalaisen sivistyksen samalla tavalla, kuin suomalainen rakennustaito tuhottiin. Koulut, ammattikorkeat, yliopistot, kirjastot, museot, teatterit, orkesterit, luovat toisiaan tukevan verkoston. Jos sitä lähtee purkamaan yhdestä päästä, alkaa ryijy purkautua joka suunnasta.  Seuraukset näkyvät jo nyt.

Koulutuksen ja sivistyksen rakentaminen vaatii samankaltaista taitoa kuin talon rakentaminen: sinnikästä ja pitkäjänteistä työtä, asiansa osaavia ammattilaisia ja laadukkaita materiaaleja. Aikaa ja vaivaa. Pikavoitot kostautuvat myöhemmin.
Huipulle on mahdotonta kivuta, jos koulutuksen pohja ei ole kunnossa. Harjakaisia on turha juhlia, jos talon perustukset on valettu päin persettä,  seinät vinossa ja rappaukset varisevat. Jos kantavien seinien määrä on laskettu minimiin – tai sen alle – ja lisäksi tehty niin ohuiksi kuin vain mahdollista, ei ihme jos koko rakennus luhistuu kasaan. Kun kaiken lisäksi mökki on tehostettu niin tiiviiksi, ettei ilma liiku – että jokaisella on koko ajan kolmen ihmisen työt päällä eikä koskaan mahdollisuutta irtautua tai kehittää ammattitaitoaan;  että kukaan työpaikan saanut ei uskalla jättää virkaansa korkean työttömyyden vuoksi, mutta yt-neuvottelut ovat jokavuotisia; että kansainväliseen toimintaan ei vain koskaan ole varaa – ei ihme, jos tiedossa on pian vakavia sisäilmaongelmia.


Nyt kaivattaisiin kipeästi kahta asiaa: visioita ja joukkovoimaa. Muuten yksi tämän maan hienoimmista asioista, vuosisadan ajan rakennettu koulutuspohja, heitetään hetkessä hukkaan samalla tavalla kuin kävi suomalaiselle rakennustaidolle. Mitä tuhlausta.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Kohtuuden joulun julistus 2014

Sain viime vuonna, 2014, kunnian kirjoittaa Kohtuus vaarassa -liikkeen Kohtuuden joulun julistuksen. Se julkaistiin tänä vuonna pamfletissa Kohtuus vaarassa - Onnen aikoja rajallisella planeetalla. Jälleen ajankohtaisen joulun kunniaksi julkaisen julistuksen nyt myös tässä.



KOHTUUDEN JOULUN JULISTUS

Näinä aikoina kohtuudesta puhuminen tuntuu vallankumoukselliselta.

Kohtuus on kuin hyvyys. Se ei näy. Se vain on.

Maailma, joka käy kauppaa ilmiöillä, ei arvosta kohtuullisuutta. Kohtuus ei provosoi. Se on arkipäiväistä. Se on tylsää. Se on hiljaista. Se on hitusen vanhanaikaista. Päivittäistä työtä, joka pitää maailman raiteillaan.

Ylilyönnit näkyvät.  Ylenmääräisyys ja puute, niistä keskustellaan jatkuvasti. Niistä käydään polemiikkia, kauhistellaan, revitään otsikoita. Meitä vaaditaan vuorotellen kuluttamaan ja säästämään, meitä syytetään vuoroin ahneudesta, vuoroin kitsaudesta. Kukaan ei puhu kohtuudesta. Siitä, että jokin voisi olla kyllin, ja riittää niin.

Kohtuus on voipaperiin käärityt eväsleivät ja naapurilta lainatut sukset. Se on isoveljeltä peritty collegepaita ja pinaattiletut ja puolukkahilloa ja pyöräretkiä ja iltoja hyvän kirjan kanssa ja välillä lasi punaviiniä hyvässä seurassa; se on parsimista ja paikkaamista ja huoltoa ja korjaamista ja tarkoin harkittuja ostoksia. Kohtuus on iloa siitä, mitä on – ei kaipuuta kohti saavuttamatonta. Se on arkipäiväinen tapa, samoin kuin ylenpalttisuus on. Ja juuri siksi se onkin niin suurta. Kohtuus on päivittäisiä valintoja, jotka toistuessaan kasvavat valtaviin mittasuhteisiin.

Mikä meille riittää? Mikä on kyllin?  Voiko loputtomasti oikeuttaa sillä, että joku muu saa enemmän? Tekeekö enemmän meidät onnellisiksi? Tarjoaako se hyvän elämän? Onko meillä oikeus vetäytyä vastuusta siksi, että Kiina, että Yhdysvallat, että talouskasvu, että teollisuus, että naapuri, että lifestyle, että sisustuslehti, että joku muu, että yhteiskunta, että mikään ei kuitenkaan vaikuta mihinkään? Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja joskus varpunen voi upottaa valtamerilaivan. Siksi kohtuudesta on tärkeää puhua juuri nyt.

Jokunen vuosi sitten Pentti Linkola vieraili Teatterikorkeakoulussa. Häneltä kysyttiin, mitä jää, kun nykyinen järjestelmämme romahtaa. Linkola mietti hetken, tokaisi sitten jäyhään tapaansa: ”Leikki, laulu, kirjallisuus. Piirustaminen, käsityöt. Tarinoiden kertominen ja näytelmien harrastaminen. Kaikki se hauska puuhastelu muiden ihmisten kanssa, joka ei paljon vaadi, mutta antaa sitäkin enemmän.”

Meistä kukaan ei osaa sanoa, mitä tulevaisuus tarjoaa: tulevatko kasvun rajat vastaan, vai ratkaiseeko teknologia ongelmat. Uskon kuitenkin Linkolan olevan oikeassa siinä, että materia ei koskaan tuo ihmiselämään onnea – saati merkityksellisyyden kokemusta. Sen tuo leikki, laulu, kirjallisuus. Piirustaminen, käsityöt. Tarinoiden kertominen ja näytelmien harrastaminen. Kaikki se hauska puuhastelu muiden ihmisten kanssa, joka ei paljon vaadi, mutta antaa sitäkin enemmän.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Manifesti

Etsin tässä toista hommaa varten manifestipohjia ja törmäsin manifestiin, jonka olen kirjoittanut ehkä 2012-2013. Luulin että tämä olisi ollut täällä jo, mutta eipä ollutkaan. Oli toisessa blogissani. Laitetaan tännekin siis.


MANIFESTI


1.     Teatterin aika on ohi. Eläköön teatteri!

2.     Miksi kertoa tarinoita ajankohtaisista ihmisistä ja ilmiöistä, kun televisio, lehdistö ja internet tekevät sen niin paljon paremmin? Miksi pohtia ajankohtaisia filosofisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä kun maailma on täynnä ajattelijoita, jotka ovat siinä parempia kuin teatterialan ihmiset. Miksi pyrkiä viihdyttämään, kun ihmisten arkipäivä on jo niin täynnä viihdettä, että he kärsivät ja masentuvat hetkessä virikkeiden puutteesta? Miksi toimia markkinatalouden lakien mukaan, kun niin tekevät kaikki muutkin?

3.     Mikä jää teatterin tehtäväksi? Kohtaaminen, lohtu, seremonia. Hetki jumalanpalvelusta. Sen muistuttaminen, että ihmisellä on sielu. Sen muistuttaminen, että ihmisellä on edelleen sielu.

4.     Meillä ei ole enää jumalaa. Meillä ei ole enää laintauluja. Meillä ei ole enää kuolemaa. Meillä on helvetin hyvä elintaso. Meillä on internet. Meillä on ruumis, jonka rapistumista vastaan yritämme pakkomielteisesti taistella. Meillä on vain ruumis, jonka ulkokuoreen käytämme uskomattoman määrän aikaa ja vaivaa. Meillä on teatteri sen vuoksi, mitä meiltä puuttuu.

5.     Teatteri on jatkuvaa taistelemista materiaa, lihaa, käytännön rajoitteita, kuolevaisuutta vastaan. Teatterin raskaus on sen voima. Teatterista ei koskaan tule helppoa eikä vaivatonta. Teatterin mahdollisuudet ovat sen vaikeudessa.

6.     Teatterin mahdollisuudet ovat sen katoavaisuudessa.

7.     Teatterin mahdollisuudet ovat sen kauniissa turhuudessa.

8.     Teatterin mahdollisuudet ovat epätäydellisyydessä.

9.     Teatterin mahdollisuudet ovat sen pyhyydessä.

10.  Teatterin mahdollisuudet ovat sen vanhanaikaisuudessa.

11.   Manifestien aika on ohi! Olemassa on enää subjektiivisia totuuksia ja pieniä, henkilökohtaisia mielipiteitä.